Kreikan Ateena oli ollut filosofian keskus.

Johtoasema oli kreikkaa puhuvalla idällä, esim. kaikki kirkolliskokoukset pidettiin Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Neljä viidestä patriarkanistuimesta sijaitsi idässä. Idässä vallitsi vanhastaan kreikkalais-hellenistinen kulttuuri, jossa filosofinen pohdiskelu ja mysteerikultit olivat kukoistaneet.

Voittoja juhlistavissa triumfikaarissa yhdistyi lännen
kulttuurin sotilaallinen taito ja taitava rakentaminen.

Länsi-Rooman ainoa patriarkanistuin oli Länsi-Rooman pääkaupungissa Roomassa. Lännen roomalainen kulttuuri oli keskittynyt enemmän käytännölliseen yhteiskuntaelämään oikeus- ja sotalaitoksineen. Lännessä kirkon virallinen kieli oli latina, vaikka sitä ei puhuttu keskiajalla enää edes Italiassa. Idässä käytettiin sekä kansankieltä (idässä syntyi kansankielistä kristillistä kirjallisuutta) että kreikkaa ja myöhemmin kirkkoslaavia (jumalanpalveluksissa).

Myös teologian painopiste oli erilainen: Bysantin alueella pohdittiin kysymystä Jumalan olemuksesta, kun taas lännen teologit kiistelivät siitä, missä määrin ihminen itse vaikuttaa pelastukseensa. Lännessä keskeisiä käsitteitä olivat synti, rangaistus, palkinto ja omakohtainen pelastus. Idässä pohdittiin kolminaisuuteen ja Kristuksen olemukseen liittyviä kysymyksiä.

Erot korostuivat myös käytännön asioissa: idän kirkoissa ehtoollisella käytettiin hapanta leipää ja lännessä happamatonta. Hapan kuvasi Kristuksen ruumiin eläväksi tekevää voimaa ja happamaton taas Kristuksen ruumiin puhtautta. Idässä hyväksyttiin pappien avioliitto ennen papiksi vihkimistä mutta lännessä vaadittiin selibaattia. Idässä mirhalla voiteluun sakramentti suoritettiin kasteen yhteydessä, kun lännessä se kehittyi myöhemmällä iällä toimitettavaksi konfirmaatioksi.

Latinalainen risti,
läntisen kristikunnan yleisin ristityyppi.

Kansainvaellusten sekasortoisena aikana Rooman piispa eli paavi sai enemmän arvovaltaa sekä maallisissa että kirkollisissa asioissa. Länsi-Roomassahan keisarikunta kukistui ja sijalle tulivat pienemmät kuningaskunnat, joita johtivat usein germaanikuninkaat.

Konstantinopolin piispa tunnusti Rooman piispan ylivallan, mutta vaati itselleen toista sijaa, jonka vuoden 381 kirkolliskokous hänelle antoi. Tämän perusteella idässä ei alistuttu Rooman paavin keskiajalla vaatimaan ylivaltaan. Bysantissa keisarin merkitys kirkon johtomiehenä oli merkittävä.

800-luvulla syntyi Bysantin vastapainoksi lännessä frankkien valtakunta. Paavi rakensi liiton frankkien kuninkaitten kanssa ja sai hallittavakseen kirkkovaltion. Paavi Leo III kruunasi vuonna 800 Kaarle Suuren Länsi-Rooman keisariksi ja tämä loukkasi Bysantin keisaria ja tästä riippuvaisen Konstantinopolin patriarkan itsetuntoa.

Poliittista ristiriitaa lisäsi Länsi-Rooman ja Bysantin välissä asuvien kansojen käännytyksestä käyty kilpailu. Ristiriita johti siihen, että Konstantinopolin patriarkka teki luettelon lännen kirkon harhaopeista ja vastineeksi tälle Rooman paavi julisti Konstantinopolin patriarkan epäpäteväksi ja pannaan eli kirkonkiroukseen.

Ajan mittaan eniten kiistaa aiheutti uskontunnustus. Lännen kirkon uskontunnustuksessa oli nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen tehty lisäys ("ja Pojasta"), jossa sanottiin Pyhän Hengen lähtevän, ei vain Isästä, vaan myös Pojasta. Uskontunnustuskiista johti lopulta siihen, että paavin lähettiläs julisti Konstantinopolin patriarkan pannaan vuonna 1054. Patriarkka vastasi pian ja julisti puolestaan paavin pannaan. Näistä kirkonkirouksista tuli kirkkojen välisen eron lopullinen merkki.

Kirkkojen lopullisen eron aiheuttivat vasta ristiretket, joiden tarkoituksena oli pyhän maan ja erityisesti Jerusalemin vapauttaminen islamin vallasta. Neljännen ristiretken aikana ristiritarit valloittivat ja hävittivät kuitenkin Konstantinopolin. Erityisen inhon ja vihan aiheutti kaupungin pyhäkköjen hävittäminen ja ryöstö. Ristiretkien ajasta lähtien idän kristittyihin juurtui vihamielisyys lännen kristittyjä kohtaan, sillä muslimitkaan eivät toimineen niin raa’asti kuin kristittyinä itseään pitäneet ristiritarit.

Moskova - "kolmas Rooma"

Eron jälkeen sekä Rooman paavi että Konstantinopolin patriarkka vahvistivat asemiaan. Bysantin häviön jälkeen vuonna 1453 Konstantinopolin valta siirtyi Moskovaan, joka alkoi pitää itseään "kolmantena Roomana" ja Bysantin arvovallan perillisenä.

Venäläinen risti,
itäisen kristikunnan yleinen ristityyppi.

Vasta vuonna 1965 paavi Paavali VI ja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Athenagoras kumosivat keskinäiset kirkonkiroukset.

Internetsivun teko Timo Muola

TAKAISIN KIRKKOHISTORIA -SIVULLE

TAKAISIN PÄÄSIVULLE