Antiikki eli vanha aika

Kolmen ensimmäisen kristillisen vuosisadan ajan sotaan ja asepalvelukseen suhtauduttiin kielteisesti. Tätä perusteltiin sekä Jeesuksen opetuksella että Vanhan Testamentin profeettojen julistuksilla.

Kun kristinusko tuli 300-luvulla Rooman valtakunnan viralliseksi valtionuskonnoksi, monet kristityt joutuivat ratkaisemaan uudelleen suhtautumisensa sotaan ja asepalvelukseen. Sota tunnustettiin välttämättömyydeksi, jolloin kristityn oli mahdollista osallistua sotatoimiin, mikäli kysymys oli oikeutetusta sodasta. Tämä oli käsitys siitä, jonka mukaan on olemassa tietyt kriteerit siitä, milloin aseeseen on lupa tarttua. Tämän ajatussuunnan tunnetuin edustaja oli pohjoisafrikkalaisen Hippon piispa, kirkkoisä Augustinus. Hän vaikutti keskiajan alussa 400-luvun alussa.
Katolinen käsitys oikeutetusta sodasta on yhä paljolti Augustinuksen muotoilema.

Keskiaika

Kristillinen ihanne oli ristiriidassa germaanisen elämänmuodon kanssa, johon kuului olennaisena osana sotilaselämä. Kuitenkin, feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen tullessa, kirkon oli pakko omaksua myönteisempi asenne sotatoimiin liittyäkseen tähän läänitysjärjestelmään.

Clunyn uudistusliike täsmensi kirkon uuden kannan aseisiin keskiajan puolivälissä 900-luvulla. Tulkinta oli, että aidon ritarin piti aseineen puolustaa kirkkoa, köyhiä ja avuttomia. Sotapalvelus sai näin varhaiskeskiajan lopulla kirkon siunauksen. Ritaripalveluksesta muodostui kirkollinen seremonia jossa miekka ja keihäs siunattiin.

Kirkon asenteen muutos tuki osaltaan ristiretkiaatetta. Aseisiin tarttuminen epäuskoisten kukistamiseksi tulkittiin Jumalalle otolliseksi teoksi. Tällöin ristiretkellä kärsitty kuolema turvasi syntien anteeksiantamisen ja välittömän pääsyn paratiisiin.

RISTIRETKET

Ristiretket saivat alkunsa kun paavi Urbanus II kehoitti Ranskassa marraskuussa 1095 pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen lähtemään sotaretkelle lyömään uskottomat, kristikunnan viholliset, joiden vallassa oli Pyhä Maa. Ihmisten kerrotaan osoittaneen suosiotaan ja huutaneen "Se on Jumalan tahto". Uskonkiihkon henki painoikin alkuvaiheissa leimansa mahtavaan kansanliikkeeseen.

Ristiretket

Ristiretket olivat oikeastaan laajoja, mutta suunnittelemattomia yrityksiä saada Lähi-Itä islamilta jälleen kristikunnan valtaan. Niiden puitteisiin sisältyy kuitenkin myös kristittyjen sotapäälliköiden käymät taistelut pakanallisia naapurikansoja vastaan muilla seuduilla, mm. Itämeren alueella (esimerkiksi ristiretket Suomeen!).

Ristiretkille lähtevien vaikuttimena oli useinmiten vilpitön uskoninto ja halu aktiivisesti uskottomia vastaan taistelemalla sovittaa omat syntinsä. Oli kuitenkin myös niitä, jotka lähtivät mukaan seikkailunhalun tai voitonhimon takia, tai koska olivat kuunnelleet liioiteltuja juttuja itämaiden rikkauksista. Myös henkilöt, joilla oli jokin valonarka syy lähteä maasta liittyivät ristiretkijoukkoihin. Näin ristiretkijoukkoihin eksyi myös epämääräisempää ainesta.

1096 lähtivät nälänhätää kokeneet Ranskan ja Saksan talonpojat lähtivät hurmioituneen innostuksen vallassa kohti Pyhää Maata. Huonosti aseistautuneet ja sekasortoiset laumat kokivat hirvittäviä tappioita tautien, nälän sekä taistelujen takia, eikä valtaosa retkeläisistä päässyt edes Konstantinopoliin asti.

Ristiritari.
Ristiretkeläiset saivat nimensä punaisesta rististä,
jota he kantoivat olkapäässään tai muualla vaatteissaan.

Tällä välin Ranskan ritaristo oli asettunut johtamaan huomattavasti paremmin järjestettyä ja varusteltua toimintaa, joka johti ensimmäiseen ristiretkeen. Ristiretkeläiset valloittivat Jerusalemin 15.8 1099. Voiton jälkeen laitettiin kaupungissa toimeen hirvittävä verilöyly ja kiitosjumalanpalvelus.

1100-luvun puolessa välissä vihollisen hyökkäykset voimistuivat, ja paavin vetoumuksesta tehtiin toinen ristiretki, jolla ei kuitenkaan ollut mainittavaa menestystä. 1187 menetettiin Jerusalem, mikä johti kolmanteen ristiretkeen, jolla ei kuitenkaan saavutettu oikein mitään.

Varsinaisten ristiretkien ajan katsotaan ulottuvan 1200-luvun lopulle.

Oikeutettu sota tarkoitti aluksi vain puolustussotaa, jolloin kirkko oli oikeutettu tarttumaan aseisiin kristinuskon edistämiseksi. Espanjassa hyväksyttiin myös taistelu vääräuskoisia islamilaisia vastaan. Sota oli pyhää sotaa, kun sitä käytiin paavin vuoksi hänen ohjeidensa mukaan.

Nykyään

Oikeutetun sodan teoriaa on toisen maailmansodan jälkeen arvosteltu epärealistiseksi nykyaikaisen sodankäynnin maailmassa.

Nykyaikainen raskas taistelupanssarivaunu -
USA:lainen Abrams

Yleisesti kirkkojen asenne sotaa kohtaan on ollut varovainen, sillä aktiivisesti sotaa puolustava tulkinta on yleensä liittynyt voimakkaisiin kriisivaiheisiin. 1600-luvulla sodittiin oikean uskon puolesta. Sodan edetessä kävi kuitenkin niin, että poliittiset ja taloudelliset edut nousivat ratkaisevimmiksi, kuin uskon puolesta taistelu. Kirkkojen kannalta on ollut paljon helpompaa hyväksyä se, että kirkon jäsenet ovat osallistuneet ylläpidettyjen sotajoukkojen toimintaan kuin hyökkäyssotaan.

Pasifismi - rauhanaate

Kirkkojen hyväksyvä asenne ei minkään aikakauden vallitessa ole ollut täysin ristiriidatonta. Pasifistit, eli sodan ja aseellisen varustautumisen vastustajat, ovat usein jääneet kirkkojen keskuudessa vähemmistöksi. Heitä ei siis ole kuunneltu tehtäessä päätöstä sotaan ryhtymisestä.
Uskonpuhdistuksen jälkeisenä aikakautena useat radikaalit protestanttiliikkeet kielsivät jäseniään ryhtymästä asepalvelukseen.

Nykyisten erilaisten rauhanliikkeiden jäsenet ovat sitä mieltä, että vain täydellinen aseistakieltäytyminen pelastaa maailman lopulliselta tuholta. Useat Euroopan maat ovatkin hyväksyneet uskonnollis-eettiset syyt päteväksi perusteeksi asepalveluksesta kieltäytymiselle.

Teksti: Sanna Nurmi, Riina Ojanen, Erja Soini
Kuvat: muuten Timo Muola, paitsi
Abrams-kuva "Kompuutteri kaikille" -lehden cd:n käyttövapaa kuva
Nettisivun teko: Timo Muola

TAKAISIN KIRKKOHISTORIA-SIVULLE

TAKAISIN ETIIKKA-SIVULLE

TAKAISIN PÄÄSIVUILLE